Temperamenttia ja teatterin taikaa

Pää tyynyyn!
Turun kaupunginteatterin Sopukka
Ensi-ilta 2.10.2019
Kurnuttava Sammakko

”Nyt pää tyynyyn!”
Tämä on tuttu fraasi melkein jokaiselle vanhemmalle. Tuttu myös itselleni tältä viikolta. Vaikka nukutuksia on taustalla tuhansia, unohtuu se yksinkertainen tosiseikka, että toisen vireystaso tai väsymys ei ole aina puheella kesytettävissä.

”Nyt pää tyynyyn!” huutaa myös näytelmän Karhu, joka kyllästyy lopulta hyperaktiivisen Ankan temppuihin ja menettää malttinsa.

Turkulaisen kiertävän lastenteatterin Kurnuttavan Sammakkon näytös tarttuu viihteellisesti itsesäätelyyn ja erilaisten temperamenttien teemaan. Alkuperäinen teos on Jory Johnin ja Benji Daviesin lastenkirja, ja suomeksi sen on kääntänyt Roope Lipasti. Dramatisoinnista on vastannut Juho Golnick, musiikista Valtteri Lipasti ja ohjauksesta Thomas Dellinger. Turkulaisille tuttu porukka on kasassa, joten laatua sopii odottaa. Näyttelijät ovat uusia. Markus Niemi ja Kimmo Tihreväinen tekevät nopeatempoisen ja kiitettävän suorituksen niin, että yleisö unohtaa että kyseessä on myös vakava aihe. Aihe on kaikille kasvattajille ajankohtainen sillä tällä hetkellä puhutaan paljon itsesäätelytaidoista, levottomuudesta, ylivireydestä ja temperamenttieroista.

Unettomalla Ankalla on meno päällä: milloin hän kammoaa ahtaita paikkoja, haluaa paistaa lettuja iltamyöhällä tai juoda kupeittain kahvia ja valvottaa unta rakastavaa Karhua, joka kutoisi ennemmin sukkia ja kävisi rauhassa nukkumaan pehmolelunsa viereen. Levoton Ankka on kuin kutsumaton vieras uneliaan Karhun elämässä. Siltä levottomuus lapsestakin välillä tuntuu – pitäisi rauhoittua, mutta ei pysty. Levottomuus tulee kutsumattomana ja sitä on vaikea hallita.

Kahden eläimen suhde näyttämöllä on hyvä esimerkki siitä, kun synkronia ei löydy. Tätä teemaa tukevat loistavasti lavastus, valot ja äänet. Hieno yksityiskohta lavastuksessa on Karhun kirja Sata tapaa nukkua kun taas Ankalla samainen teos on nimeltään Sata tapaa kukkua. Lopulta ylivireä Ankka tuntee monen levottoman lapsen lailla itsensä vääränlaiseksi. Loppu on kuitenkin onnellinen. Ehkä iltainen levottomuus onkin vain ohimenevä vaihe.

Taide ja teatteri tarjoavat jälleen kerran oivallisen keinon käsitellä lapsille vaikeaselkoisia asioita heidän kielellään. Lapset tunnistavat Karhun ja Ankan piirteitä itsessään:

”Mua ei väsyttäisi yhtään, olen ihan kuin Ankka!”

”Mä olen yhtä väsynyt kuin Karhu!”

Karhun ja Ankan suhteessa voi nähdä itsensä ja lapsensa ja tajuta huvittuneena, että monet ongelmat johtuvat usein vain eri vireystilasta, mikä ei ole kenenkään syytä tai huonoutta. Näytelmän jälkeen muistaa taas tehdä jotain toisin.

Pää tyynyyn! on lohduttava tarina sellaisesta erilaisuudesta, jota on vaikea tunnistaa. Toisin kuin teatterin ulkopuoliseen maailmaan, tähän tarinaan mahtuvat kaikki temperamentit.

Jussi Sudenlehti
Kirjailija, psykoterapeutti ja kouluttaja

(kuva: Tapio Väntsi)

Traumatyötä kriisialueella

EPÄTOIVON SYNNYTTÄMÄ TOIMIJUUS

Kevään huikeita koulutuksia

7.2 Hyvä vanhempi, lapsen suoja TURKU (työväenopisto)

9.2 Suhdekeskeinen hoito ja terapeuttiset taidot lastensuojelutyössä TURKU (amk)

3-5.3 Kuinka avata lukkoja kirjoittamisessa RAUMA (kansalaisopisto)

8.3 ja 22.3 Perheiden psykiatrinen ja terapeuttinen hoito TURKU (amk)

 

Avointen koulutusten lisäksi yksityisiä koulutuksia on tänä keväänä runsaasti ympäri Suomea.

Sininen talo -teatteriesitys ja koulutus sadun merkityksestä voi valloittaa sinutkin. Tilaa omasi!

jussi.samuli.sutinen@gmail.com

040-8496938

Pitkän historian lapset

Vaikka kahdeksanvuotiaan elämä on vasta kronologisesti lyhyt, voi hänen historiansa olla valtavan pitkä. Lähi-idän ja Syyrian tilanteella on seurauksena myös etääntyneelle Pohjolan kansallemme. Television sammuttaminen ei enää riitä ja poista näitä ongelmia. Suomalaisen yhteiskunnan haasteena on tällä hetkellä sodassa traumatisoituneiden lasten hoitaminen ja kohtaaminen. He ovat lapsia, joilla on takanaan lyhyt elämä, mutta pitkä tarina täynnä pettymyksiä, huolta, menetyksiä ja muuttoja. Siinä missä meillä on kerääntynyt tietoa lähinnä sotatrauman sukupolvisesta vaikutuksesta, ovat näillä lapsilla sota ja siihen liittyvät kokemukset tätä hetkeä. Nämä lapset löytävät paikkansa osana järjestelmäämme perheenyhdistämisen, vastaanottokeskusten, huostaanoton ja perhe- tai laitossijoitusten kautta. He päätyvät paikkoihin ja tilanteisiin, joissa tietoa heidän taustastaan ja nykyisistä tarpeistaan ei välttämättä ole riittävästi tai hoito ei kohtaa heidän tarpeitaan.

Lapsen matka
Pystyttekö kuvittelemaan miltä tuntuu pakata reppunsa sodanraunioittaman kaupungin keskeltä. Pakata muutaman tavarat, ehkä tärkein lelu ja hieman vaatteita. Sähköt katkeilevat, joka puolelta kuuluu meteliä. Isä on poissa, äiti on hermostunut ja isoäiti on vahtinut sinua kuudetta päivää. Kävelet kaoottisia katuja pitkin. Kerrostalojen seinät ovat täynnä luodinreikiä ja siellä tällä kulkee sotilaita. Sen jälkeen odotat, mitä seuraavaksi tapahtuu, uudessa kaupungissa. Siirrot isoilla autoilla, itkevät vauvat. Olet kahdeksanvuotias ja kukaan ei osaa selittää sinulle mitä tapahtuu. Isoäidin ryppyinen käsi, kun painat yöllä pääsi hänen viereensä pakolaisleirillä. Kun nämä kokemukset ylittävät tietoisuuden sekä kokemisen ja ymmärtämisen rajat, syntyy äkillinen trauma. Se mitä se jättää jälkeensä riippuu siitä, minkälaista elämäsi oli ennen sotaa.

Kielellisen ongelman yhteys käytökseen
Kielitaidon puutteella on todettu olevan yhteyksiä esimerkiksi rikollisuuteen ja syrjäytymiseen. Kielitaito on koko psyykkisen kehityksen keskiössä. Jo pienenä symbolifuntkion kehittänyt lapsi pystyy ilmaisemaan ikävää symbolien kautta ja oppii sanottamaan tilojaan ja tunteitaan ympäristölle niin, että tulee ymmärretyksi ja saa tunteen kokemuksellisuudesta. Kielen kautta tulemme subjekteiksi. Olen omassa työssäni havainnut useita yhteyksiä esimerkiksi käytöspulmien ja kielitaidon välillä. Kun tunteen eivät löydä ulospurkautumista sanojen myötä, kanavoidaan ne luonnollisesti toimintaan. Häiriökäytös on viestintää. Viestinnän tueksi lapselle pitää tarjota keinoja ja väyliä purkaa kokemuksiaan ja tunteitaan, jotta häiriökäyttäytymisen tausta voidaan purkaa. Kokemukseni mukaan tässä ei ole kulttuurieroja. Ihminen pyrkii ilmaisuun ja jakamiseen. Jaettuna meistä tulee aikuisen turvallisia osia. Lapsen kannalta on usein tärkeämpää tukea kehitystä ja kehitystehtäviä kuin seisoa terapiatalikko kädessä alitajunnan tunkiolla, jonka pelottavia mielikuvia lapsi ei pysty kohtaamaan. Kielen oppimisen ja kehityksen myötä lapsi etenee kehityksessään ja liittyy yhteisöönsä, mikä on kaikille eliöille elintärkeää.

Erilaisia traumoja
Siinä missä hyvinvointivaltiossa kasvanut lapsi traumatisoituu puutteellisissa vanhemmuussuhteissa väkivallan tai esimerkiksi hyväksikäytön kautta, ovat sodan kokeneelle ja nähneelle lapselle varsin tyypillistä post-traumaattiset oireet. Tyypillisiä oireita ovat itkuisuus, kiukkuisuus, painajaiset, pelokkuus, huolestuneisuus, vetäytyminen, takertuminen, kärsimättömyys, yli-tai alivireyden nopeat vaihtelut, aggressiivisuus ja raivopuuskat. Lapsi saattaa puhua koko ajan traumasta, jolloin hän alitajuisesti koittaa päästä siitä eroon toistamalla sitä ja tuottamalla sitä koko ajan mieleensä, jolloin hän ristiriitaisesti kyllä uudelleen traumatisoi itse itsensä. Lapsi saattaa myös koteloida ja lohkoa kokemuksiaan, jolloin hän sulkee kaiken sisäänsä. Hyvä lähtökohta sotaanähneiden ja sen menetyksistä kärsivien lapsien kohdalla on ymmärtää traumatyön merkitys. Keskeisempää on kuitenkin akuutisti tunnistaa post-traumaattinen stressi käytöksen taustalla ja tarjota siihen nopeaa ensiapua psyykkisen hoidon kautta. Kun lapsi on monella tasolla vaurioitunut, kuulee usein väitteen, että lapsi ei ole terapiakuntoinen. Tällä viitataan rakenteiden puutteeseen. Jossain lasta on kuitenkin hoidettava ja näitä ominaisuuksia tuettava. Tarvitsemme siis terapeutteja, jotka tekevät terapiaa, joilla lapsi tulee terapiakuntoiseksi, tai koulutuksia, joissa lasten kanssa arkea elävät voivat saada tietoa siitä, miten tämä on mahdollista. Joskus akuutin hoidon tarpeessa oleva lapsi katoaa rakenteisiin ja hoitokäytänteisiin ammattilaisten etsiessä oikeaa hoitomuotoa.

Monenlaista kiintymystä
Monen sodasta kärsineen lapsen taustalta löytyy kiintymyssuhteen haasteita. He ovat olleet pienenä sukulaistensa hoitamia tai he ovat joutuneet muuttamaan useasti liian varhain. Heidän suhteensa ovat rikkonaisia ja niihin saattaa liittyä äkillisiä menetyksiä. Isät ovat kadonneet sotaan tai muihin maihin äärijärjestöjen vainoamina. Mahdottomuudelta tuntuvia mahdollisuuksia on monia. Lapsuutta leimaa kuitenkin pysyvien objektien ja turvan puute. Siinä missä suomalaisessa yhteiskunnassa on totuttu reaktiiviseen kiintymyssuhteen häiriöön ja tunnistettu sen oireita vähitellen, tulisi tällaisesta historiasta tulleen lapsen kohdalla keskittyä psykiatrisessa hoidossa tai perhehoidossa tunnistamaan kiintymysmalli. Niitä voivat olla turvallinen, turvaton, kaoottinen ja ristiriitainen kiintymysmalli. Kaikkiin malleihin liittyy tiettyjä ominaispiirteitä. Äkilliset katkot aiheuttavat turvatonta kiintymystä, toisaalta taas suojelevan aikuisen mielenterveyspulmat ristiriitaista ja kaoottista kiintymystä. Kiintymyssuhde, jolla on todettu olevan useiden tutkimusten myötä suuria merkityksiä myöhempään mielenterveyteen ja ihmissuhteisiin, on häiriintyneenäkin vain malli, joka turvallisessa ympäristössä ja malliin puutteisiin reagoivia positiivisia representaatioita saadessaan on valmis kehittymään. Ihminen on alati kehittyvä organismi. Solutasot ja yhteydet aivoissa mukautuvat ja joustavat koko ajan. Keskeistä on tunnistaa malli ja rakentaa lasta korjaava arki sen varaan. Toivoa on.

Kulttuurin ominaispiirteet
Kulttuurien yhteentörmäys ja erilaiset käytänteet muodostuvat usein esteiksi ja konflikteiksi hoitoverkostoissa. Arabikulttuurilla on erilainen käsitys sukupuolista sekä terapiasta ja auttavasta keskustelusta. Yleistettynä voisi sanoa, että esimerkiksi tyttö voidaan piilottaa mielenterveysongelman esiintyessä. Hän voi joutua muuttamaan tai tulla hylätyksi. Poikien pulmista vaietaan, mutta se näkyy pojilla arvon laskuna. Länsimaisessa kulttuurissa ajateltu puhuminen, käsittely ja ymmärtäminen eivät kuulu keskeisesti arabikulttuurin hoitokäsityksiin. Vaikka mitään absoluuttista totuutta ei ole länsimaisen ymmärtämiskulttuurin ylivallasta suhteessa hyvinvointiin, on lasten suojeleminen ja auttaminen kuitenkin niin keskeinen osa järjestelmäämme jo neuvolasta asti, että siltä on vaikea välttyä.

Useissa tapauksissa haastavia ovat myös suomalaisen yhteiskunnan ja sen sairaanhoidon ja sijaishoidon järjestelmien toiminta ja sen vaikeasti ymmärrettävät säännöt. Auttajilta puuttuu tietoa kulttuurin lähtökohdista, periaatteista ja toiminnasta, mikä helpottaisi yhteistyötä.  Aleppos oli varmaan lokakuun alun haetuin hakusana. Kulttuurintuntemus tulisi olla osa näiden lasten kanssa päivittäin työskentelevien ihmisten osaamista. Tietoa saa, jos sitä vaivautuu etsimään.

Hoito
Meille jää oikeastaan kaksi hyvää vaihtoehtoa: kehittää terapiasaatavuutta esimerkiksi post-traumaattisen stressin akuutissa hoidossa ja kehittää sotatraumoista ja kiintymyspulmista kärsivien lasten kanssa työskentelevien aikuisten taitoja. Tieto kulttuurista, sen ominaispiirteistä ja trauman oireista tai erilaisista kiintymysmalleista mahdollistavat sen, että vielä jonain päivänä nämä lapset ovat terapiakuntoisia ja saavat oireidensa mukaista hoitoa. Tarvitsemme tukihenkilöitä, vapaaehtoistyöntekijöitä ja terapeutteja. Tarvitsemme käyttöön kaiken osaamisen ja kokemuksen mitä maastamme löytyy. Siinä vaiheessa kun eri tahot miettivät vielä mille valtion alaiselle toimielimelle maksut jyvitetään, kehotan kaikkia tarttumaan lapioon. Reaktiot muuttuvat äkkiä mielenterveysongelmiksi. Yhteiskuntamme on luvannut huolehtia sen lapsista. Artikkelin tarkoituksena on nostaa esille sotatraumasta kärsivän lapsen hoidon ominaispiirteet. Sen tarkoituksena ei ole nostaa esille vihervasemmistolaisvastaista argumentointia tai sotaveteraanien hoidon tarvetta, vaan huomioida hoitojärjestelmien kehittämisen tarve liittyen uudenlaisiin pulmiin, joita kohtaamme laajasti.

Uutisia: uusi kokonaisvaltaisempi terapiapalvelu Turun seudulle

Usein terapian tarve ajoittuu tilanteisiin, joissa on töiden, opiskelujen, elämäntilanteen tai parisuhteen vuoksi korkea stressi. Näissä tilanteissa terapialla on usein kontraindikaatiota. Terapia kuormittaa asiakkaita vaikka sen pitäisi auttaa. On vaikeaa löytää aikaa käynneille, vaikka vuorovaikutuksen tai elämäntilanteen selkeyttämiseen tarvittaisiin ulkopuolista apua ja aikaa.

Aika on nykyperheissä yksi suurimmista haasteista niin lasten oireiden kun aikuisten välien selvittelynkin suhteen. Monet apua tarvitsevat perheet ovat myös yksinhuoltajaperheitä, jolloin lastenhoidon järjestäminen muodostuu rasitteeksi, jolloin terapian onnistuminen vaikeutuu. Kaikilla ei ole hyviä hoitoverkostoja, ja lastenhoidon järjestäminen kotiin voi olla hankalaa.

Olen jo vuosia tehnyt terapiaa ajatuksella, että huolimatta isoistakin haasteista, terapiaa ei tarvitse tehdä hampaat irvessä. Terapia voi olla ‒ ja sen pitääkin olla ‒ myös iloista, mielihyvää tuottavaa.
Kannattelevat Sanat tarjoaa kokonaisvaltaisempaa terapiamallia Turun seudun perheille. Terapia voidaan toteuttaa yksilö- pari- tai perheterapiana ja myös lastensuojelun tukemana. Terapia toteutetaan kotivastaanotolla erillisessä tilassa, jonka aikana lapsille on järjestetty hoito. Terapian aikana lapset viettävät aikaa turvallisen aikuisen ohjauksessa leikin, musiikin, askartelun tai vaikka välipalan ja piirrettyjen parissa. Näin terapiasta ei myöskään muodostu lapsille huonoa kokemusta.

Iloa ja lämpöä!
20.12.2016
Jussi Sutinen, perheterapeutti, psykoterapeutti, kirjallisuusterapeutti

Kamujen kanssa aggressionhallintakurssille

Nykyisessä lastensuojelu- ja terapiatyössä on noussut yhä enemmän esille suhteen merkitys. Siinä missä terapia oli aikaisemmin kliinistä vastaanotolla tapahtuvaa tutkiskelua ja perhetyö sääntöjen luomista ja kahvin hörppimistä, ovat hoito, kuntoutustyö sekä tukihenkilötyö tulleet yhä tavoitteellisemmiksi.  Nykyään tukihenkilötyötä saattavat tehdä esimerkiksi terapiakoulutuksen saaneet. Lastensuojelun ja psykiatrian korkeat keskeyttämisluvut ovat johtaneet siihen, että ammattilaiset ovat joutuneet omassa praktiikassaan kehittämään yhä parempia lähestymistapoja.  Ainakin itselleni suhdekeskeiset ja toiminnalliset työskentelymuodot vaikeasti hoitokontaktiin sitoutuvien lasten ja nuorten kanssa ovat arkipäivää.

Selkeää tutkimusaineistoa ei vielä ole saatu tai varsinaista tutkimusta ei ole tehty. On kuitenkin praktiikkaan perustuvaa evidenssiä jonkin verran siitä, miten nykypäivän hoitosuhteissa suhteen korostunut merkitys ja toiminnan käyttäminen osana hoitoa on lisännyt motivaatiota ja sitoutumista prosessiin.

Viime viikolla kuulin tarinan yhden perheen pojasta, jonka useammalla ystävällä oli tukihenkilö. Poika oli niin mukana ystäviensä elämässä, että oli menossa vahingossa heidän ja tukihenkilöiden kanssa aggressionhallintaryhmään. Harrastuksia on toki monenlaisia, mutta erehdys kertoo eniten siitä, että terapian, hoidon ja kuntoutuksen stigmatisoiva merkitys on pienentynyt 90-luvulta, jolloin oli noloa käydä tukihenkilön kanssa uimahallissa. Minulla on tapana kysyä lapsilta, joiden kanssa käyn kodin ulkopuolella työskentelemässä, mitä he toivovat minulta, jos vastaan tulee heidän kavereitaan. Eräs sanavalmis pellavapää ilmaisi asian suoraan: ”Oot vaan oma ihtes. Kaikilla muillakin on tukihenkilö. Se on ihan cool.”

Jotta ei mentäisi napa edellä syvään päähän, on syytä ottaa esille muutama haaste. Tukihenkilötyössä kuten kaikissa kuntoutuksen muodoissa tulisi tutkia kontraindikaatiota ja indikaatiota. Nämä ovat toimenpiteitä, jotka tuottavat toivottavaa lopputulosta hoidon suhteen, mutta myös sellaisia asioita, jotka eivät tuota. Huonommillaan tukihenkilöstä tulee vanhemmuusproteesi, ja suhteesta nuorelle odotettu viikoittainen sirkustapahtuma. Leipää ja sirkushuveja voisi kääntää nykypäivän tukityössä hampurilaisia ja lasersotaa. Supportiivinen työskentely on usein kuin olisi mustikkametsässä poimurin kanssa. Tulosta tulee, mutta myös lehtiä ja sotkua on ämpäri täynnä. Ammattilaisilla tulisi olla suhdetaitoja. Heidän tulisi ymmärtää mitä pinnan alla tapahtuu. Miksi asettuminen suhteeseen tuottaa hoidossa tulosta tai mitä transferenssi-ilmiö tarkoittaa ja miten se toteutuu suhteessa.

Kirjoitan tällä hetkellä kirjaa ja koulutan suhdekeskeisestä hoidosta. Tietävätkö kaikki suhdetyöskentelijät, että joissain hoitomuodoissa lämmintä suhdetta tärkeämpi on abstinenssin pitäminen eli pidättyväisyys. Pidättyväisyys tarkoittaa tässä yhteydessä kykyä pitää ulkoisista ja sisäistä rajoista kiinni ja siten luoda ennakoitavuutta suhteeseen. Tällöin pidättyväisyys luo kokemuksen esimerkiksi persoonansa rajoja etsivälle nuorelle siitä, että suhteessa on turvallista olla ja kasvaa. Therapeia sana tulee antiikin kreikasta ja tarkoittaa palveluksessa olemista. Keskeisenä ohjenuorana kaikessa työskentelyssä voisi pitää juuri tätä. Työntekijä on olemassa aina asiakasta varten, eikä koskaan ole kysymys hänen omasta prosessistaan. Toinen keskeinen käsite on allianssin käsite. Allianssi tarkoittaa työntekijän ja asiakkaan yhteenliittymää ja liittoutumista asiakkaan tarpeiden ja yhteisten päämäärien mukaan. Yhteenliittymää ja suhteen merkitystä ja sen olemassaolon merkitystä tulee tutkia koko työskentelyn ajan. Näillä keinoilla voimme hypätä turvallisesti suhteisiin, jotka antavat merkitystä niin hoitajalle kuin hoidettavalle. Keskeistä on myös osata sulkea ja neuvotella lopettamisesta osana hoitoprosessia.

Laiska vanhempi

Minulle vanhemmuus on monelta osin selviytymistä. Aikaiset päiväkotiaamut, kerrospukeutuminen, raivokohtaukset ja liian kireät ja solmussa olevat istuimenvyöt. Vihaan mikropuuron tuoksuisia arkiaamuja ja vapaapäivinä tykkään nukkua pitkään lastenohjelmien taustahälyssä. En jaksa merkitä vaatteita tekstiilikynällä ja jätän päiväkodin portin ajatuksissani useimmiten auki. Jos luen hyvää kirjaa, en pysty keskittymään lasten jokaiseen kubistiseen, sekunnissa piirrettyyn ”kato isi” -harakanvarpaaseen. Olen vahingossa ennakkoluuloinen ja ostan yleensä liian vähän maitoa, enkä jaksa keksiä jauhelihasta kymmentä erilaista ruokalehtivaihtoehtoa. Tykkään leikeistä, joissa olen hyvä, enkä jaksa juosta trikoissa työpäivän jälkeen kymmenen kilometrin lenkkiä.

Olen siis laiska vanhempi.

Lasten kasvatuksen ääripäät ovat polarisoituneet yhteiskunnassamme. Jos äärimmäisyyksiä kärjistetään ja rinnastetaan eläinmaailmaan, tulisi leijonaemojen ja karjujen opettaa lapsensa varhaisessa iässä saalistamaan. Nykypäivän saalistusta on järjestää kolmevuotiaalle väsyttäviä harrastuksia, joihin itkupusseja raahataan syrjäytymisen pelossa pitkien päivien jälkeen. Ekaluokkalaiset saalistajat taas opettelevat lukemisen sijaan ohjelmointia, ja he kävelevät koulumatkansa tuhannen euron älypuhelin kädessään, jotta heitä ei kiusattaisi.

Behaviorismin oppi-isä Watson totesi aikoinaan: ”Tuokaa minulle tusinan verran terveitä vauvoja, jotka ovat kaikki hyvin kehittyneitä, antakaa minulle myös oma spesifinen maailma, jossa heitä kasvattaisin, niin voin taata, että voisin ottaa minkä tahansa heistä ja kouluttaa hänestä minkä tahansa valitsemani spesialistin…” Tämä viisikymmentä vuotta sitten esitetty ajatus on tälläkin hetkellä ajankohtainen kasvatusajattelussamme, kun kasvatamme selviytymiskykyisiä tulevia aikuisia, joiden sanavarastoon kuuluvat jo ala-asteella sanat palsu, tulos ja strategia. Ja jotka näkevät aikuisina muut ihmiset resursseina ja omaavat manipulatiivista tunneälyä kauppojen onnistumiseksi. Moraalikehityksen vaiheet tulisi käydä loppuun ennen näitä ominaisuuksia. Solidaarisuus erottaa meidät eläinkunnasta. Toinen ääripää ovat vapaasti ja hellästi taimiaan kastelevat vanhemmat, jotka kuvittelevat, että lapsi on ”ihan itse” valinnut harrastuksensa, maailmankatsomuksensa ja sukupuolensa. Tyttö tai poika. She or he. Kyse ei ole sanavalinnasta tai käsitteistä, kasvatuksessa kyse on aina asenteista, arvoista, siirtymistä ja mallioppimisesta.

Parasta vanhemmuutta toteutetaan vahingossa.

Entä me laiskat vanhemmat, jotka emme jaksa saarnata politiikkaa tai opettaa laskimen käyttöä neljävuotiaalle, minkälaisia lapsia me kasvatamme? Minulla on kolme tärkeää arvoa elämässä. Lukeminen, solidaarisuus ja unelmointi. Huolimatta ammatistani ja koulutuksestani, en edes tiedä miten alkaisin näitä arvoja ohjelmoimaan lapsiini. Viimeinen vuorokausi osoitti kuitenkin taas sen, että omena putoaa ja polvet paranee. Lähteissäni työmatkalla Ouluun viisivuotias tyttäreni tapansa mukaan kyseenalaisti lähtöni syytä, jota olen laiskasti selittänyt sillä, että saamme vuokraa maksettua tuolla reissulla. Koska seuraavalla viikolla oli uusi matkapäivä, hän yhdisti nopeasti kaksi asiaa yhteen ja sanoi: ”Sen toisen päivän jälkeen sulla on varmaan niin paljon rahaa, että voit antaa siitä sitten niille, joilla ei ole.” Saman päivän iltana katsoimme Lego Friendsejä. Keskinkertaisten lastenohjelmien aikana luen yleensä kirjaa. Ohjelman puolivälissä tyttäreni sanoi: ”Noi ei varmaan lue kirjoja, kun ne on niin hassuja.”. Oikein. Matkapäivän aamuna vein lapset vielä päiväkotiin ja tyttäreni halusi puhua unista ja siitä, että myös painajaiset voivat olla kiinnostavia. Hän päätti keskustelun lauseeseen: ”Mulla on vain yksi toive, mä haluun lentää.”

Lastenohjelmien ja lastenohjelmoinnin sijaan aikuisten tulisi tarkastella ja kehittää omaa arvomaailmaansa ja sivistystään. Kehittää sitä salattua maailmaa, joka välittyy lapsille voimakkaammin kaikissa arjen askareissa ja tunneaskareissa kuin taidollinen aivopesu. Syntymästä asti lapsessa mitataan kaikki mahdollinen. Sielulle ja sivistykselle ei ole keksitty vielä mittaria.

Kommunikaaos

Terapeutit ja psykologit ovat jo pitkään yrittäneet ratkaista parisuhteen ongelmia kommunikaation
avulla. Nämä neuvot taitavat kärsiä saman inflaation kuin tuhannet laihdutusohjelmat, jotka toimivat, mutta niiden toimivuudesta huolimatta meillä on melko universaali ylipaino-ongelma. Kommunikaatio-ohjeista ja hyvistä vinkeistä huolimatta avioerotilastot näyttävät pahenevan vuosi vuodelta. Jotain perää kliseissä usein on, joten tutkitaan kommunikaatiota hieman tarkemmin. Kommunikaatiossa on kyse tiedon eli informaation välittämisestä, ja siten yhteisen ymmärryksen lisäämisestä. Miksi sitten kommunikaation sijaan parisuhteessa keskusteluyrityksistä muodostuu kommunikaaos?
Kommunikaatiosta puhuttaessa meidän pitäisi puhua kielen tarkkuudesta ja yhteisestä kielestä,
joka syntyy ihmisten välisiin suhteisiin. Täydellinen kieli pyrkii täydelliseen ilmaisuun ja siten myös
puhtaan informaation siirtämiseen. Informaation siirtämisen lisäksi kielen tehtävänä on synnyttää kuvitelmia, haaveita ja maailmoja. Kommunikaatiovajeesta kärsiville pareille tarjoan reseptiksi
ääneen lukemista toisilleen. Se synnyttää arjen kommunikaatiovaikeuksien päälle uuden
kielellisen tason ja potentiaalisen tilan, jossa voi syntyä mitä tahansa.

Kommunikaatiovaikeuksista syytetään usein luottamuksen puutetta, etäisyyttä tai suhteen osapuolten eroja. Jos ajatellaan vaikka vuosikymmenen kestänyttä parisuhdetta, eivät nämä tekijät ole
välttämättä selittäviä. Näiden taakse on myös helppo piiloutua. Kyse on enemmänkin kielitaidon puutteesta ja yhteisen kielen puutteesta. Tänä vuonna sosiaalisessa mediassa kärjistyi keskustelu sukupuolten eroista, tarpeista ja puutteista. Esille nousivat miesnäkökulmaa tukevat naiset ja
parisuhteesta ja seksielämästä syrjäytyneet miehet. Tämä ilmiö on yhteiskunnallinen projektio siitä,
mitä tapahtuu parisuhteissa mikrotasolla. Tasa-arvo parisuhteessa syntyy kielessä ja sen
käytössä. Jos parisuhteessa muut asiat toimivat, mutta kommunikaatio ei, luottamuksen sijaan
tarkastelisin kielen lisäksi valtasuhteita. Kuka omistaa kielen ja puheen perheessä, ja miten siitä
saisi yhteisen. Ruikuttamisen sijaan niin naisen kuin miehenkin tulisi tarttua kirjaan ja kieleen.
Mikäli haluamme katkaista aivoerotilastoja omalta kohdaltamme, ja myös lastemme kohdalta,
meidän pitää alkaa lukea. Lukea toisillemme ja lapsillemme. Jung näki jokaisessa
ihmisessä potentiaalisen runoilijan, kirjallisuudenlajin edustajan, joka käyttää poeettista kieltä määrittelemään maailmaa ja suhdettaan siihen. Kaikkien ei tarvitse olla runoilijoita, mutta yhteisen
arjesta irtaantuneen kielen luomiseksi tarvitaan myös kykyä ilmaista tunteita tarkasti. Arkikieli ei tähän aina pysty.

Yhteinen kieli rakentaa maailmoja jaettavaksi ja purkaa kommunikaaosta. Poeettinen kieli voidaan riisua myös voimasuhteista. Se ei alista vaan pyrkii määrittelemään fantasian kautta.
Meillä luetaan ja puhutaan – tällä hetkellä Knausgårdia, se on iltaisin parempi puheenaihe kuin se pitäisikö huomenna erota, kumpi oli jättänyt astiat koneeseen tai onko nainen parempi lastenhoitaja kuin mies. Yhteinen kieli luo yhteisiä haaveita arjen yläpuolelle. Näyttäisi siltä, että tällä kertaa ei erota.